Yö.

Kyllähän tää yksinolo pistää näin öisin ahdistamaan ja miettimään asioita. Itkulta olen välttyny noin kaks viikkoa jo, mut nyt ei ole kaukana enää... Kyllä tähänkin ajallaan tottuu kun on pakkorako.. 

"Hei onko muita meitä, pudonneita enkeleitä? Täällä yksin odottaa, toista kaltaistaan. Hei onko muita meitä, maailmaan eksyneitä.." Noh, onhan meitä, mutta kohtaavatko he koskaan toisiaan, on asia erikseen...

Kyllä tää tästä, perkele periksi en anna vaikka kuinka välillä mieli tekis vaan luovuttaa ja antaa olla. Mulla on kolme maailman ihaninta lasta, mun silmäterät. Ikinä en heille sitä surua tuottaisi että äiti luovuttaa. Äiti on se tuki ja turva, kun isästä ei siihen ole. 

Lasten isää ei siis vois vähempää kiinnostaa lasten elämä, ei mitä lapsille kuuluu saatika että kiinnostais omia lapsiaan nähdä. Olkoot, me pärjätään paremmin ilman sitä. Mulla on neljän sijasta nyt kolme lasta ;) Ja nää kolme on äitin sydämen täytteet, päivien ilo, suru ja huoli, rakkaimmat ihmiset tässä maailmassa, joiden edelle ei kukaan, siis KU-KAAN, tässä maailmassa mene. <3

Hyi, kun mä ajattelen taas mitä sattuu, niin uni on hukassa jälleen.. Noh, onneksi oon tottunu 2h yöuniin. :)

Yö-yhtye on tän yön soittolistalla. Kiitti ja kuitti.

-Satu